Syvä laulu syntyy sorron yöstä, mutta siinä on samalla pelkästä olemassaolon tunnosta kumpuavaa riemua.

Tamperelaisesta kehitysvammaisteatterista La Strada esittää Federico Lorcan näytelmän Bernarda Alban talo. Näytelmästä löytyy sitä tiettyä ryhtiä ja rytmiä luova asenne tai mieliala, jolle Andalusian romanit ovat antaneet nimen “duende”.

Federico Garcia Lorcan “Bernarda Alban Talon” henkilöluettelossa ei ole yhtään miestä. Äiti Bernarda asuu talossaan viiden aikuisen tyttärensä, kahden palvelijansa ja vanhan äitinsä kanssa. Miehiä ei näy, mutta nuori ja komea Pepe el Romano on naisten mielessä. Bernarda haluaa piilottaa tyttärensä miehiltä ja seksuaalisuuden tuomalta häpeältä. Hän halveksii köyhiä ja varjelee lapsiaan myös näiden kosketukselta. Julmuus ja pahuus tiivistyvät talon sisällä.

Tamperelaista kehitysvammaisteatteri La Stradaa on taas onniteltava näytelmän valinnasta. Tai ehkä päinvastoin Federico Lorcan näytelmää pitää onnitella siitä, että on saanut esittäjäkseen tänä keväänä nimenomaan La Stradan. Bernarda Alban talo on vaativa teksti. Ristiriitojen tiiviin verkon setviminen tavanomaisilla puheteatterin keinoilla toisi tylsiä tuloksia. Toisaalta yleismaailmalliseen puhuttelevuuteen pyrkivän andalusialaisnäytelmän esittäminen flamenco-henkisenä musikaali-iloitteluna olisi huono ratkaisu. Se mitä tarvitaan, on tiettyä ryhtiä ja rytmiä luova asenne ja mieliala, jolle andalusian romanit ovat antaneet nimen “duende”. La Strada jos mikä on Suomen teatterielämässä varsinainen duenden ruumiillistuma ja henkevöitymä.

Syrjäyttäjien synkkä syrjäytyminen
“Duende” on sana, ja jonka sanallinen selittäminen on vaikeaa. Lyhyesti sanoen “duende” on se mieliala, jossa cante jondo, Andalusian mustalaisten syvä laulu syntyy. Cante jondossa jotakin syvälle suljettua avautuu. Syvä laulu syntyy sorron yöstä, mutta siinä on samalla pelkästä olemassaolon tunnosta kumpuavaa riemua. Duende on peräisin siitä ulkopuolisuudesta, johon romanit on pakotettu. Heitä ei hyväksytä normaaleiksi ihmisiksi. heitä vainotaan järjestelmällisesti ja käsittämättömän raakalaismaisesti. Duende on ulkopuolisena elävän, omasta ja toisten sisäisestä arvokkuudesta huolta pitävän ihmisen asenne.

Cante jondon arvellaan syntyneen pian sen jälkeen, kun muslimivalta loppui Pyreneiden niemimaalla. Hyvät hygieniaolot, korkea sivistystaso ja vapaamielisyys vallitsivat arabien aikana. Niiden tilalle tuotiin nykyäänkin paljon mainostettuja eurooppalaisia arvoja. Ennakkoluuloisuus, ennenaikainen kuolema, inkvisitio, kidutus köyhyys, likaisuus, noitavainot, rotuviha, sensuuri, taikausko, uskonkiihko ja viha kansan- kulttuuria kohtaan valtasivat maan. Romanit onnistuivat säilyttämään omaa kulttuuriaan ja myös muiden ryhmien kansankulttuuria paradoksaalisesti siksi että heitä vainottiin pahiten. Kontrolli oli niin ankaraa ja syrjintä niin aktiivista, että he syrjäytyivät syrjäyttäjien kannalta liiankin etäälle, kontrollin ulottamattomuuteen. Romaneja voitiin ottaa kiinni, kiduttaa ja tappaa, mutta eloon jääneiden sieluista ei saatu otetta samalla tavalla kuin lievemmin vainotuista. Näin Andalusian eri kansanryhmien suruja ja iloja oli ikään kuin säilötty romaneihin. Lorcan tarkoituksena oli avata purkki yleismaailmalliseen käyttöön.

Bernarda ei ole mustalainen. Jo hänen sukunimensä, Alba, korostaa valkolaisuutta. Bernarda ei ole myöskään köyhä. “köyhät ovat kuin elukoita; tuntuu kuin heidät olisi tehty kokonaan eri aineksista”, hän huomauttaa. Mutta vaikka ainekset kaikesta päätellen siis ovat erilaisia, niin Bernardan esimerkki osoittaa, että valkoisilla rikkailla on sama kohtalo kuin romaneilla ja köyhillä. Eurooppalaisten arvojen arvostajat eristivät juutalaiset ja romanit gettoihin ja leireille. Bernardan perhe syrjäyttää itsensä elämästä ja eristäytyy paksuseinäiseen turvataloonsa. He eristäytyvät sekä köyhistä että eläimistä. Oriin potku seinään kuuluu kaukaisena kumahduksena, mutta itse ori kasvaa nuorimman tyttären mielessä pimeyden hurmaavasti täyttäväksi jättiläiseksi. Niinpä rikkaiden valkoisten kohtaloon kuuluu syrjäytymisen lisäksi myös köyhien tummien syrjäytyneisyyden kunniallinen puoli; vapauden kaipuu, vapaa tahto, sisäisen elämän arvokkuus. Pahuus ja julmuus tunnustetaan, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat. Nuorin tytär tekee kapinan.

Seksuaalisen kontrollin yllättävä loppu
“kun minä katson häntä silmiin, minusta tuntuu kuin joisin hitaasti hänen vertaan”, kertoo nuori Adela elämänsä miehestä Pepestä. Adelaa esittävä Jaana Makkonen kääntää repliikkiään lausuessaan kättään ja ikään kuin ottaa juovuttavaverisen miehen lämpimälle kämmenelleen. Bernardan perhe pukeutuu mustiin, mutta Adela panee päälleen kauniin vihreän mekon. Hän näyttää sitä kanoille, kun miehille näyttäytyminen on sopimatonta. Makkonen palaa kanalasta iloisen duende -tuulen kuljettamana. Hän avautuu tavattoman herkästi ja kauniisti.

Avautumisen kyky on yksi La Stradan voiman lähteistä. Toinen on rytmin taju. Kehitysvammaiset näyttelijät ikään kuin kertovat esityksensä rytmillä, mistä ovat kotoisin ja miksi meille yleisön jäsenille on tärkeää kuulla, miten he sanovat sanottavansa.

“Bernarda Alban talossa” elää aluksi lähestymisissä ja asemien otoissa, viuhkojen havinassa ja tilan käytön muutoksissa. Minä pääsin tällä kerralla rytmiin täysillä mukaan vasta väliaikaa edeltävän musiikkikappaleen aikana. Sen jälkeen Alban perheen ristiriidat alkoivat jäsentyä kiinnostavassa tahdissa. Kaikki La Stradan näyttelijät tulkitsivat tilanteita taitavasti ja vaikuttavasti.

Yksi näytelmän ristiriidoista virittyy isoäiti Maria-Josefan ja muun perheen välille. Ohjaaja Anu Panula esiintyy viehkosti, vauhdikkaasti ja valoisasti. Häpeämätön mummo tuo raikkaan merenrantatuulahduksen häpeäänsä hautovaan, tragediaa kohti ponnistelevaan perheeseen.

Lorcan tekstissä miehet eivät esiinny näyttämöllä. Panulan ohjauksessa kolme miestä pysyy koko esityksen ajan kulissien takana ja ilmestyy yllättäen loppupokkauksiin. Ratkaisu on aika erikoinen. Ja aika hyvä, kun sitä jälkeenpäin muistelee. Kalle Bister, Pasi Lehikoinen ja Atte Selin astuvat kaiken päätteeksi esiin valloittavasti hymyillen. Siinä naisen intohimon hämärä kohde kaikessa valoisuudessaan! Elämää kuristava seksuaalinen kontrolli loppuu hymyyn.

PERTTI JULKUNEN
(Tiedonantaja 28.2.2015)

Etusivulle / Ohjelmisto / Näyttelijät / Historia / Yhteystiedot