Demari / Pertti Julkunen
Hyvän elämän rytmikäs kosketus

Kehitysvammaisteatteri La Stradan esityksestä kotiin palattuani tulin ajatelleeksi, että minulla on tapana käyttää joitakin sanoja kevein perustein. “Ikimuistoinen” kuuluu niihin. Tunnustin pahan tapani vaimolleni. Kysyin, mitkä ovat ne teatteriesitykset, jotka kumpikin meistä muistaa aina, niin kauan kuin elämme. La Stradan “Laulu tulipunaisesta kukasta” (2011) on yksi sellainen. Onko muita? Kotkan Kaupunginteatterin “Maratontanssit” (1986) on toinen. Entä vielä? No tuota noin, eipä juuri nyt muistu muita mieleen!

Aatos ja Ensemble
Ensi-illan jälkeisenä aamuna jutuntekoa aloittaessani huomaan, että olen käyttänyt usein huolimattomasti myös sanaa “ensemble”. Termi sai teatterin historiassa erityismerkityksen viimeistään tammikuussa 1949, kun Bertolt Brecht ja Helene Weigel perustivat Berliner Ensemblen. Jos siis sanan erottelukyvyn haluaa säilyttää, niin se kannattaa liittää vain muutamiin suomalaisiin teatteriryhmiin. Yksi niistä on tamperelainen La Strada. Sen ensemble pysyy yhdessä, kehittää itseään ja tekee produktioistaan esityshistoriaa.
“Painu pois Jack!” on La Stradan viides produktio. Ensemble on ottanut tavakseen esittää vuorotellen suurteoksia ja kevyempää ohjelmaa. Talvinen iskelmäkavalkadi on kevyt jatko keväällä ensi-iltansa saaneelle kunnianhimoiselle tulkinnalle William Shakespearen “Juhannusyön unesta”. Musiikki-iloittelu “Käytöskukka” (2012) oli leikkisä jatko Johannes Linnakosken “Tulipunakukalle”. Helena Haaviston runoihin tehty “Elämän jano” (2009) loi perustan ensembleä elähdyttävälle arvokkaan elämän aatteelle. Avomielisesti vakava henki muuttuu La Stradassa iloisen svengaavaksi. Esitykset ovat tarmoa täynnä, mutta tarmo on tahdikasta. Jos ollaan haikeita, niin haikeus on viehättävällä tavalla asiallista.
Uutuusesityksessä tanssitaan ja lauletaan 1950-, 60- ja 70-luvun suosittuja iskelmäkappaleita. “Ethän minua unhoita” lyö kuulijan heti alkuun liikutuksesta itkun partaalle. Ja jatko kasvattaa kaihoa : “Sulle salaisuuden kertoa mä voisin”, “Pojat”, “Suuret setelit”, “Suklaasydän”Öjne. Ja lopuksi tulee Rauno Lehtisen “On hetki”, jossa Hannu Kahiluoto puhaltaa loisteliaan trumpettisoolon.
Miehet ovat pukeutuneet tyylikkäästi jameksiin, valkoisiin paitoihin ja solmioihin. Naisten helmat hulmuavat upeasti Senni Salmen ja Anna Sivulan suunnittelemassa naisten puvustossa. Nykyaikainen orkesteri luo ansiokkaasti myös menneisyyden soundeja. Menneet vuosikymmenet siis kuuluvat ja liehuvat lavalla, mutta tästä huolimatta esitys ei ole millään tavalla nostalginen. Tai jos nostalgiaa on, niin se toimii huumorin alaisuudessa. Nykyinen elämä käy kipeän haikeaksi ja kepeän iloiseksi ja tuntuu elämisen arvoiselta, kun La Strada laulaa vanhoja lauluja Telakalla.

Eetos ja rytmi
Lämmin katsomo on tupaten täynnä eri-ikäisiä ihmisiä. Anu Panula istuu edessä keskellä ja ohjaa kapellimestarin tyttärelle sopivalla tyylillä. Esityksen tempo tuntuu hänen ylimmäisessä hiustupsussaankin. Välillä ohjaaja nousee paikaltaan kuin jääkiekon maalivahti maaliltaan ja liittyy laulajiin. Näin tapahtuu esimerkiksi Jorma Panulan säveltämässä klassikossa “Mä oon mikä oon”, jossa Anu laulaa soolon. Yleisö on mukana sananmukaisesti vauvasta vaariin. Näin on käynyt La Stradan esityksissä ennenkin. Yksi syypää ilmiöön on esityksen rytmi.
Vaimoni ja minun ainoat ikimuistoiset esitykset ovat hyvin erilaisia. Yhteistä Kotkan ja Tampereen tarjoamille teatterielämyksille on vain rytmin asema. Rytmi kertoo, minkälaisia esiintyjät ovat, “mistä he ovat kotoisin”. Rytmi kertoo, onko esiintyjillä asiaa ja antaa heille puheoikeuden tai ottaa sen pois. Veltto rytmi kertoo, että asiaa ei ole, joten yleisö voi sanoa esiintyjälle “painu pois Jaska!”. La Stradan joviaali ja tarmokas rytmi luo lavalle hyvän elämän kosketuksen, jonka vallassa esittäjät ja yleisö löytävät yhteisen sävelen. Hyvää tekevä rytmi ei ole peräisin pelkästään rytmikkäistä iskelmistä, vaan ensemblen mielialasta. Muutenkaan “Painu pois Jack!” ei ole mikään iskelmälaulutuokio, vaan mieluumminkin moderni tanssiesitys. Koreografian elementit on rytmitetty eläväksi kokonaisuudeksi. Esitys ei ole myöskään pelkkä lepotauko “Juhannusyön unen” jälkeen, vaan sen eräänlainen jatko. Ensemble kehittelee niitä leijumisen reippaita tunnelmia, jotka se osaa luoda niin kauniisti.
Vierailijat virkistävät. Tällä kerralla vieraileva 10-vuotias Iina Ijäs avautuu lavalla La Stradan hengelle kuin kaunein niittyleinikki auringolle.
Ensemblen jäsenet ovat kehittyneet koko ajan selvemmin erottuviksi persooniksi. Samalla La Stradan yhteinen henki jalostuu jokaisessa. Esimerkiksi voi ottaa vaikkapa Tutu-Liisa Viljasen yhdellä kertaa levollisen ja energisen näyttelijätemperamentin tai Kimmo Kosken unelmoivan, mutta samalla täsmällisen keskittymisen. La Stradan ensemble kehittää taiteilijapersoonia ja ryhmän yhteistä ryhtiä, rytmiä ja taiteellista ilmaisuvoimaa.

Etusivulle / Ohjelmisto / Näyttelijät / Historia / Yhteystiedot