DEMARI

VAIN ILOA ELETYSTÄ

Ohjaaja Anu Panula pitää näytöksen aluksi lyhyen puheen. Hän kertoo, että hetki on historiallinen. Suomen ensimmäinen kehitysvammaisten teatteri la Strada on esittämässä ensimmäisen ensi-iltansa Elämän jano. Näyttelijöinä on kuusi naista ja kaksi miestä. lavastus muodostuu kahdeksasta tuolista. Näytelmää esitetään teatteri Tapiossa, entisen elokuvateatteri Pirkan tiloissa, Amurin ja Pyynukin kaupunginosien rajalla Tampereella. Kantaesityksen taustalla ovat ohjaajan äiti, näyttelijä Helena Haavisto (1927-2005) ja hänen isänsä, kapellimestari Jorma Panula (s.1930). Näytelmän teksti perustuu Haaviston runoille. Jorma Panula ja hänen poikansa Sami ovat säveltäneet näytelmälle musiikin.Ohjaajan tytär Joseppiina Kahiluoto soittaa orkesterissa viulua.

Rytmiä, sydäntä

Ohjaajan ja näyttelijöiden yhteinen rytmitaju, koko ensemblen ehdoton paneutuminen tunnetyöskentelyyn sekä yleisön herkkä osallistuminen hallitsevat ensi-iltaa. Arvokkaasti kulunut esitystila antaa mausteeksi nostalgioita elokuvataiteen nostalgioita ja assosiaatioita elokuvataiteen maailmasta. Federico Fellinin Gesolmina ja elämän punamustia värejä rakastavat Pohjois-Amerikan intiaanit nousevat näytelmän teemojen mukana mieleeni mukavan väkevästi. Elämän janon perustana on 26 lyhyttä, käsiohjelmassa erikseen nimettyä runokohtausta.Yleisö antaa aplodit jokaiselle kohtaukselle, mutta se ei häiritse kokonaisuuden muodostumista. Rytmi tekee kaikista kohtauksista napakan kauniita ja solmii ne monimuotoiseksi kokonaisuudeksi. Rytmi toimii yhdellä kertaa kokoavasti ja moni-ilmeisesti. Se sallii epäröintejä ja ottaa aina uudestaan mukaansa. Avomielisesti vakava mieliala muuttuu joskus hauskan svengaavaksi. Yksi näyttelijä laulaa ja kasi säestää hänen lauluaan tanssilla. normaalikokoisten aikuisten tanssi näyttää ihmeellisen lapsenomaiselta ja perhosmaiselta.laulu sanat kysyvät elämän mieltä.Lepattava antaa vastauksen. Soile piispan punamusta puvustus nostaa elämisen mielen kysymyksen lavalle liikuttavan painokkaasti. minun mielessäni käy saunomista harrastavia intiaaneja ja heidän ideansa elämän väreistä. Sauna oli olemassaolon kohtaamisen paikka. asiellä vallitsi rauha ja hiljainen sosiaalisuus. Tekijöiden tunne ja teoksen tunne näkyvät La Stradan esityksessä kiinnostavalla tavalla yhtä aikaa. Tahdikas tarmo,kaunis päättäväisyys ja hillitty avomielisyys hallitsevt tekijöiden työskentelyä. He kutovat teokensa matoksi, jossa on monia värejä. La Stradan näyttelijät paljastavat voimansa asteittain. Tunnevoima puhuu täysillä vasta viimeiseesä runossa. tunteiden matolla lentävät taiteilijat kohtaavat kuolleita kuljettavat lintuvaunut. He kieltäytyvät kohteliaasti astumasta vielä vaunuihin, mutta lupaavat tulla ilomielin mukaan, kunhan elämän läksyt on tehty valmiiksi. Nyt he kokevat vain iloa eletystä. Tunnevoiman vapauttaminen on elämän vaikeuksien voittamista Se auttaa ymmärtämään ymmärtämättömyyttä Luottavainen keskustelu lintuvaunujen ajurin kanssa on näytelmän lopputulos. Siinä on huumoria ja kaunista juhlavuutta.Näytelmän runolliset minät ovat päässeet hyvään päätökseensä alkukohdasta, jota määrittää uteliaiden ihmisten tungetteleva tuijotus.

SILMIÄ,SIILMIÄ

Kehitysvammaisten esikoisnäytelmän johdantokohtauksen nimenä "Silmiä,silmiä" Se avaa katsotuksi tulemisen, katsomisen, ymmärretyksi tulemisen ja ymmärtämisen teeman. la Stradan näyttelijät aloittavat utelijaiden katseiden kohreeksi joutuvan yksinäisen ihmisen tilanteesta. Sitten ihmisten joukossa yksin kulkeva katseiden kohde katsoo yllättäen takaisin. Hauska ymmärrys koskee ensin ympärillä hyörivien ihmisten pelejä ja leikkejä ja alkaa sitten hipoa koko yhdessä olemisen mieltä. aivan
Näyttelijät ottavat kontaktin toisiinsa ja muodostavat tilapäisiä näyttämökollektiiveja. Näyttelijöiden keskinäiset kontaktit luovat yhteyden ensemblen ja yleisön välille. La Stradan näytelmän tarkoituksena on avata katsojan sisäiset silmät. Katsomosalin tunnelmasta humaa, että tehtävä onnistuu täydellisesti.Teatteri taika toimii harvoin näin hiljaisesti, kauniisti ja samalla vastaan sanomattoman vakuuttavasti. Harvoin sattuu, että teatterissa näkee itsensä ja muut jollakin aivan uudella tavalla Nyt sattui. Sanaa "unohtumaton" tulee joskus käytettyä huolimattomasti. Nyt ei käy niin. Olen varma, että La Strada on näyttänyt minulle jotakin, jonka jälki pysyy mielessäni siihen saakka kun "elämän läksyt on luettu"

Demari Pertti Julkunen

AAMULEHTI 6.12.2009

Pieni ja köyhä La Strada
tarjoaa rytmejä, rauhaa ja Abbaa


Teatteri: Kehitysvammaisteatterissa ei hermoilla enempää kuin on tarvetta

Kun oven raosta kurkistaa, erottuu ensimmäiseksi kaksia asiaa. Ensinnäkin tilanne muistuttaa enemmän orkesterin kuin teatterin harjoituksia. Anu Panula lähestyy teatterilaisiaan kapellimestarin otteella pitäen tiukasti kiinni rytmeistä ja ajoituksista. “Rauha”, muistuttaa Panula monta kertaa. Välillä hän huomauttaa tuolien sijainnista, välillä näyttelijöiden kengistä tai puheen artikuloinnista.Toinen asia, johon huomio kiinnittyy välittömästi, on näyttämön poikki lepattava Tutu-Liisa Viljakainen. Jokaisessa esittävässä ryhmässä, niin bändissä, tanssiryhmässä kuin teatterissakin, on aina se joku, jonka innostus puskee näkyvimmin esiin. Ensivilkaisu näyttämölle kertoo, kuka se on La Strada -teatterissa. Eivät muutkaan silti seinäkukkasiksi jää. Jos jokin Suomen ensimmäisen kehitysvammaisteatterin näyttelijöitä yhdistää, sen ilmiselvän asian lisäksi, on voimakas esiintymisen himo. Runoesityksistä haluttaisiin edestä oikeisiin näytelmiin ja musiikkiesityksiin. “Anna Kimmo rahaa”, palauttaa viimein Marja Reitola napakasti tunnelman maan pinnalle, kun Kimmo Koski haaveilee jo ABBA-musikaalin suomiversiosta.

Avoin tunnelma säilyy
La Strada onkin vasta alkuvaiheissaan, pieni ja köyhä. Sen jäseniltä löytyy silti kokemusta pidemmältäkin ajalta. Viljakainen kertoo auliisti aikaisemmista, jo peruskoulun aikaisistakin näyttämötöistään. Hän haluaisi myös työskennellä ammattilaisten kanssa. Tieto siitä, että ainakin Ola Tuominen on tulossa katsomoon, herättääkin ennen esityksen alkua salissa jännittyneen iloisen odotuksen.
Vaikka H-hetki läheneekin minuutti minuutilta ei avoin ja välitön tunnelma häviä salista. Toisin kuin monissa tavanomaisemmissa teattereissa, La Stradassa ei hermoilla yhtään enempää kuin on tarvetta. Yleisön tultua Panula toivottaa sen tervetulleeksi ja istuu eturivin keskelle, kapellimestarin paikalle. Sitten näyttämölle marssii kahdeksan keskittynyttä ja energistä näyttelijää, täynnä lähes aggressiivista voimaa.

Huojentunut väsymys
Kun aplodit ovat vaimenneet ja yleisö siirtynyt aulaan, näyttelijöille tyypillinen huojentunut väsymys valtaa työryhmän. Jokainen purkaa sitä omalla tavallaan, jotkut ovat hiljaisempia, jotkut keskittyvät kadonneiden vaatteiden etsimiseen. Tutu-Liisa Viljakainen puolestaan kysyy aulaan päästyään ensimmäisenä: “Menikö hyvin?î

Vain olennainen jää jäljelle
La Strada -teatterin Elämän janosta ei jää päällimmäiseksi mieleen niinkään sisältö kuin tunnelma. Esitys on aseteltu tarkasti muotoon, mutta niin näyttämöllä kuin katsomossakin on harvinaisen selkeä tässä hetkessä olemisen tuntu. Eniten ennen esitystä pelkää tirkistelijänä olemista, tunkeutumista yksityiselle alueelle. Pelko osoittautuu turhaksi, sillä heti sisääntulostaan lähtien näyttelijät ottavat voimakkaan, suoraan katsomoon suuntautuvan esiintyjän asenteen. Helena Haaviston lyhyet, aforistiset runot seuraavat toisiaan peräjälkeen Jorma ja Sami Panulan tunnelmallisen musiikin rytmittämänä. Muoto on yksinkertainen, mutta siitä kohoaa harvinaisen avoin ja elävä ilmapiiri. Kullekin näyttelijälle on löytynyt omaa esiintyjäluonnetta vastaavia tekstejä. Kimmo Kosken pohdiskeleva ote ja Marja Reinolan voimakasolemus istuvat osuvasti kokonaisuuteen. Oikeastaan Elämän janossa on tunkeuduttu kiinni teatterin perusolemukseen. Ylimääräinen on karsittu pois, ja jäljelle jäävät sanat, liike ja tunne.

Jussi Suvanto AL 6.12.2009

Etusivulle / Ohjelmisto / Näyttelijät / Historia / Yhteystiedot