JUSSI SUVANTO
Pieni ja köyhä La Strada tarjoaa rytmejä, rauhaa ja Abbaa
Teatteri: Kehitysvammaisteatterissa ei hermoilla enempää kuin on tarvetta
Kun oven raosta kurkistaa, erottuu ensimmäiseksi kaksia asiaa. Ensinnäkin tilanne muistuttaa enemmän orkesterin kuin teatterin harjoituksia. Anu Panula lähestyy teatterilaisiaan kapellimestarin otteella pitäen tiukasti kiinni rytmeistä ja ajoituksista. “Rauha”, muistuttaa Panula monta kertaa. Välillä hän huomauttaa tuolien sijainnista, välillä näyttelijöiden kengistä tai puheen artikuloinnista.Toinen asia, johon huomio kiinnittyy välittömästi, on näyttämön poikki lepattava Tutu-Liisa Viljakainen. Jokaisessa esittävässä ryhmässä, niin bändissä, tanssiryhmässä kuin teatterissakin, on aina se joku, jonka innostus puskee näkyvimmin esiin. Ensivilkaisu näyttämölle kertoo, kuka se on La Strada -teatterissa. Eivät muutkaan silti seinäkukkasiksi jää. Jos jokin Suomen ensimmäisen kehitysvammaisteatterin näyttelijöitä yhdistää, sen ilmiselvän asian lisäksi, on voimakas esiintymisen himo. Runoesityksistä haluttaisiin edestä oikeisiin näytelmiin ja musiikkiesityksiin. “Anna Kimmo rahaa”, palauttaa viimein Marja Reitola napakasti tunnelman maan pinnalle, kun Kimmo Koski haaveilee jo ABBA-musikaalin suomiversiosta.
Avoin tunnelma säilyy
La Strada onkin vasta alkuvaiheissaan, pieni ja köyhä. Sen jäseniltä löytyy silti kokemusta pidemmältäkin ajalta. Viljakainen kertoo auliisti aikaisemmista, jo peruskoulun aikaisistakin näyttämötöistään. Hän haluaisi myös työskennellä ammattilaisten kanssa. Tieto siitä, että ainakin Ola Tuominen on tulossa katsomoon, herättääkin ennen esityksen alkua salissa jännittyneen iloisen odotuksen.
Vaikka H-hetki läheneekin minuutti minuutilta ei avoin ja välitön tunnelma häviä salista. Toisin kuin monissa tavanomaisemmissa teattereissa, La Stradassa ei hermoilla yhtään enempää kuin on tarvetta. Yleisön tultua Panula toivottaa sen tervetulleeksi ja istuu eturivin keskelle, kapellimestarin paikalle. Sitten näyttämölle marssii kahdeksan keskittynyttä ja energistä näyttelijää, täynnä lähes aggressiivista voimaa.
Huojentunut väsymys
Kun aplodit ovat vaimenneet ja yleisö siirtynyt aulaan, näyttelijöille tyypillinen huojentunut väsymys valtaa työryhmän. Jokainen purkaa sitä omalla tavallaan, jotkut ovat hiljaisempia, jotkut keskittyvät kadonneiden vaatteiden etsimiseen. Tutu-Liisa Viljakainen puolestaan kysyy aulaan päästyään ensimmäisenä: “Menikö hyvin?
Vain olennainen jää jäljelle
La Strada -teatterin Elämän janosta ei jää päällimmäiseksi mieleen niinkään sisältö kuin tunnelma. Esitys on aseteltu tarkasti muotoon, mutta niin näyttämöllä kuin katsomossakin on harvinaisen selkeä tässä hetkessä olemisen tuntu. Eniten ennen esitystä pelkää tirkistelijänä olemista, tunkeutumista yksityiselle alueelle. Pelko osoittautuu turhaksi, sillä heti sisääntulostaan lähtien näyttelijät ottavat voimakkaan, suoraan katsomoon suuntautuvan esiintyjän asenteen. Helena Haaviston lyhyet, aforistiset runot seuraavat toisiaan peräjälkeen Jorma ja Sami Panulan tunnelmallisen musiikin rytmittämänä. Muoto on yksinkertainen, mutta siitä kohoaa harvinaisen avoin ja elävä ilmapiiri. Kullekin näyttelijälle on löytynyt omaa esiintyjäluonnetta vastaavia tekstejä. Kimmo Kosken pohdiskeleva ote ja Marja Reinolan voimakas olemus istuvat osuvasti kokonaisuuteen. Oikeastaan Elämän janossa on tunkeuduttu kiinni teatterin perusolemukseen. Ylimääräinen on karsittu pois, ja jäljelle jäävät sanat, liike ja tunne.